Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten. Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja. Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori mies.
Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin, tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin käsittääkseen, mitä tuleman piti.
Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja tyynesti odotti, että toinen puhuisi.
Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä, mahdistaan tietoisena.
»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte — ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni. Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa ja tuonut teidät tänne.»
Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen, mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua. Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän kohautti olkapäitään.
»Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.
Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin, oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa — persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät ihmeen viehättäviä säveliä.
»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa puolustukseksenne.»
»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en siedä täällä kilpailijaa.»