»Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.
»Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»
»Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.
»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne. Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois, mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän kauppaamme.»
Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä ilmeisemmäksi.
»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman päällikkö.
»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.»
[S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta.
S.m.]
Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.
»Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.
»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti. »Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon. Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa, kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»