»No!» huudahti Albret.
Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi kellonsa pöydälle.
»Minä sanoin viisi minuuttia», hän toisti. »Se on täyttä totta.»
Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa. Galen Albret löi kämmenensä pöytään.
»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»
Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä äänellään —
»Ah, menkää helvettiin!» ja astui varmoin askelin vanhempaa miestä kohti.
Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta, sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen, hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.
»Ei lähemmäksi», hän käski.
Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja vapaakauppiaan välissä.