»Minulla on sen kanssa enemmän tekemistä kuin luulettekaan», hän vastasi.
Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.
Me-en-gan oli jo avannut oven. »Tulkaa», hän hymyillen maanitteli.
Mutta aseman päällikön epäluulo oli herännyt.
»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit jäädä.»
»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille. Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»
Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan, mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.
»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»
Ned Trent sanattomana häntä rukoili; immen katse vastasi hänen katseeseensa.
»Tiedän, isä», impi vastasi.