»Kuka?»
»Minä.»
Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään. Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.
»Sinäkö?» hän sopersi kysyvästi.
»Minä», tytär vastasi.
Seurasi uusi hiljaisuus.
»Miksi?» isä vihdoin kysyi.
»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä tavalla, ilman syytä.»
»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään tyttärensä vastauksesta.
Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä ja luottamusta loisti hänen silmistään.