»Siksi, että rakastan häntä», hän hiljaa virkkoi.
XVI luku.
Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin, ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.
»Isä!» hän huohotti.
Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta, johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.
»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni! Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut — rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan, jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent hyppäsi taapäin puolustusasentoon.
Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään, jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko hirmuisuus.
Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle, jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka kuinka hurjaan tekoon.
Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa, Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki laskelmat.
»Älkää menkö liian pitkälle! Minä varotan teitä!» hän sanoi.