»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti olkapäitään.
»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen teille sanonut?»
»Päätökseni pysyy.»
»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi. Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»
»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»
»Isä!» Virginia heikosti huudahti kalpenevin huulin.
»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan —»
Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen ja tarttui hänen käteensä.
»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä. Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta. Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.
Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen syliinsä.