Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä — hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään kylmäksi ivaksi.
»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi! Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa. »Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»
Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.
Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna; impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen oven suussa suorana ja murheellisena.
Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois. Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten hajanaisia asioita.
»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»
Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla ristissä.
»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»
Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään takaa.
»Hän on minun tyttäreni», hän mutisi.