XVII luku.
Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna päästeli immen kauluksen auki.
»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»
Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa. Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.
»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin huomatessaan hänen olevan saapuvilla.
Ned Trent viivytteli.
»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin, sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi. Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen tapaisesti hän otti sen ylös.
Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina. Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli Graehme Stewart.
Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.
»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta tarkastuksesta hätääntyneenä.