Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu. Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi, saisiko mennä.
»Sagaamig — mene», myöntyi Albret.
Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.
Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.
Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä, etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.
Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne, olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto tyydytetty ja rauhallinen.
Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi, mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.
Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin, jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen mieleensä palauttaneet.
Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on, palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu, sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.
Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy, neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme Stewart.