Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen. Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria. Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.
Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen sielussaan oli kuohunut.
Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin; itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti luokseen tyttärensä.
Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä, sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein. Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema; sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin kosto oli miehensä tavannut.
Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään, päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho, johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari. Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.
Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden, jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.
Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan; se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?
Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen, vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa. Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien käsiensä varaan ja katseli häntä.
Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä, valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi; ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi. Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan. Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli erisyvyistä taustaa.
Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin. Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua; epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet, joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta, näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat, tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.