»Elodie! Elodie!» hän hiljaa kuiskasi.
Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan. Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana istumaan.
»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla sulki hänet syliinsä.
»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»
XVIII luku.
Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan udellen. Viimemainittu pudisti päätään.
»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä. »Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin, kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään päähänpistolleen ja kääntyi pois.
Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.
Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua, pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.