»Beka — odota!» käski Me-en-gan ja jätti hänet yksikseen.
Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.
Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.
Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui siihen.
»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa tuolia.
Viimeksimainittu varoen totteli.
Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen kättään sen päällä.
»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi. »Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.
»Totta, se on minun», myönsi Ned Trent.
»Yhteen kylkeen on kaiverrettu nimi.»