»Tulkaa», hän sanoi, »siellä odottavat.»
He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.
Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät — aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen pitkälle matkalle.
Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja, jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.
Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.
Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.
»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään. »Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»
Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret kääntyi toverinsa puoleen.
»Nyt sanon teille hyvästi», hän sanoi muodollisesti.
»Hyvästi», vastasi Ned Trent.