Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut. Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.
»Hyvästi! hyvästi!» hän huudahti.
Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat. Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren huudon.
»Abitibi! Abitibi!»
Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä ja alkoi laulun —
»Pore pyöri, kierrä kupla».
Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.
»Kotime taakse jäi lammikko —
pyöri, pore, pyöri.»
Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.
Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.