Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista, tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla", 3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.
Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen. Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.
Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat, laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa, mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.
Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä, sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin, minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.
* * * * *
Huhtikuun 7 p. läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi, suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.
Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä. Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen ominaisuuksia.
Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli Mus-tag-ata, Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen. Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi Pieni Kara-kul, jonka samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli houkutteleva minut näille seuduille.
Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän päällikkönsä, Togdasin Bek, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin, bajgan, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen 111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana ja muhkeana istui satulassa.
Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta, sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja tarjosivat "dastarkhania".