Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin jurtti.
Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt. Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.
Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.
Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, Kara-kir, joka ilman ja tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan ihaillen hurmaavata maisemaa.
Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa, laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään, petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat, että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.
Maaliskuun 4 p. satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani, tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.
Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.
Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa. Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle pohjalle.
Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.
Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, Ak-Bajtalin poikki, tulemme tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni Sajtseff, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on laitettu jurtti.