Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi Jolltji eli "tieltä löydetty".
Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon. Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten. Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin. Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.
Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät. Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi jokeen.
Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta taluttamalla — en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.
Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin kestänyt.
Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin. Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani saanut.
Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa, kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan Tengis-bajn solaa.
Helmikuun 26 p:n yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden, rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä. Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. Karakijan luona tulimme ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa (80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas, kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään peittämillä ja syvänteesen viettävillä.
Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja suurenmoista luontoa.
Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös työntämässä.