Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot, joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia lisää ja pakata uudelleen.
Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e. pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita, kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja, koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille, kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.
Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.
Tammik. 25 p. 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja matkustin Margelaniin, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.
Eräältä vanhalta sartilaiselta [sarteiksi nimitetään Turkestanissa asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta. Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), Rehim Bajn, joka lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon", mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan Kashgariin.
Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli Islam Baj, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä Aasiassa odottivat.
Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani. Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.
Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan, kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja", nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.
Helmikuun 22 p. läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti. Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.
Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä, djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35 virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli 900 m korkeudessa täällä jo ollaan.