Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta. Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä näköisiä hyvänsä. Marssiessamme syyskuun 12 p. menetimme yhden aasin. Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu. Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen tietä mistä olimme kulkeneet.
Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi. Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin, hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille. Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti. Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.
Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi. Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten lihaa.
Vain viisi kameelia yllätti syyskuun 23 p:n leirin. Se, jolla oli khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän täälläkin täytyi päivä pysähtyä.
Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin" suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi. Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.
Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin syötäväksi.
Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt 5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro 30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään, eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä viljalti.
Syyskuun 27 p:nä kulettu taival leiriin n:ro 35 asti oli 27,5 km. Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat mukavat.
Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi. Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa. Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.
Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.