Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.
Lokakuun 28 p. noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset rosvot maata häiritsevät.
Polku kulki lokakuun 30 p. hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.
Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja miehille.
Sorgotsun luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle. Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.
Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle vehnäpullan.
Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana tuuma!
Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että kamiinin pelti helisi.
Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli aamulla jääkönttänä.
Lokakuun 31 p. tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme. Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin olivat muutamia tunteja syöneet.