Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia, etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.
Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa, joka on seudun laskukanavana.
Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.
Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"
He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle! Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.
Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois. Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja hänet murhattiin Tam-buddan luona. Prshevalskijllakin oli ollut näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi täysin selvillä aseman vakavuudesta.
Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti, että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut siitä, että laukaus sattuu.
Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?
Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.
Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä nähtävästi rauhoitti miehiäni.