Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.
Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan. Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseenkään.
Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.
Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät, karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.
Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.
Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä Kurban ja Ahmed, kaksi muslemia.
Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon. Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä, jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin, sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse heinikossa piilossa.
Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen. Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.
Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse, tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.
Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi: "khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä ja lämmitteli käsiään tulella.