Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta varastetuksi.
Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.
Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat, virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.
Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat enemmästä takaa-ajosta.
Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että Ten-karissa (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.
Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman Dsun-sassak-heimoa olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet. Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.
Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa. Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut. Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.
Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli Ten-kar. Kyliä oli nyt yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä tehty kaupungin portti.
Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.
Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.