Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen, jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti itsensä rouva Reinhardiksi, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.
Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.
Marraskuun 18 p. sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun, ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä Khamin ja Korlan kautta.
Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut meille jäähyväiset.
Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän oli oltava matkalla 3 kuukautta.
25.
MÄÄRÄN PÄÄSSÄ!
Joulukuun 1 p:nä minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta. Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni murskaksi.
Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit, saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää, kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.
Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien, jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.