Pienessä Tjing-Janin kaupungissa viivyimme päivän, sillä kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta, eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.
Kun minä tammikuun 1 p. 1897 olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua Vang-je-fuun, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis, ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.
Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli "sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.
Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.
Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois. Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi saatoimme taas lähteä matkaan.
Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.
6 p. painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut, okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.
Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa. Ala-shanin aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia. Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit saattavat täällä kulkea.
Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti, jankuttamatta ja nurisematta.
Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.