"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös. Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä, jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin kolme miestä piti tapahtua.
Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa. Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua rauhassa kädet taskussa.
Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset kielet riippuvat vetisinä turvasta.
Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt suuremmat määrät.
Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.
Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä, ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.
Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin semmoisen eläimen luuranko.
Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena. Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.
Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat, että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.
Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.