Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset hengenahdistus-puuskat.
Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.
Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.
Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla. Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes tuota pikaa sekin pimeni.
Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa. Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne vierevät alas pantsarijäästä.
Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu, vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.
Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja musta vuori alkaa.
Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina, muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.
Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka tuhansina muotoina vilahtelee ohi.
Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön, kylmä, laidaton maailman avaruus.