Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä. Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.
Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin hyvin.
Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.
Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.
Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis, ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.
Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.
Hullunkurinen alus se oli, joka lokakuun 3 p. laskettiin veistämöstä. Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.
Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.
Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän. Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o. kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.
Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen itsepäinen kuin jaki.