Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän menettelytapaan ryhdyttiin lokakuun 4 p:nä, jolloin hevonen hinasi venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä Muhammed Turdun kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi minulla oli vankat turkit ylläni.
Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy hevonen. Keskijärvelle se ajelehti — rantaan oli pitkä matka.
Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi loi vettä henkensä edestä.
Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat valkoiset lakkipahat päässä.
Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida jälellä olevaa matkaa.
Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.
Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.
Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa metriä.
Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön aikaan leiriin.
Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.