6.
AAVIKOLLE LÄHTÖ.
Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.
Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki arbassa, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta, niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin, josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.
Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko Takla-Makan, mahtavan Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka, joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa ollessaan muutatin leirimme Merket kylään Jarken-darjan itärannalle.
Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.
Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista, jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?
Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla täytyi olla joku alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, — kuinka syvällä se sitten lienee ollutkaan — jolle ne perustuivat, eikä niitä ollut halveksittava.
Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.
Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.