Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.
Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji, oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.
Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen, mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa, 100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia toteltava.
Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.
1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne sidottiin kiinni.
Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä. Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme. Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.
Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja sisälmyksiä.
Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen neljä munaa levähdyspäivänä.
Huhtikuun 16 p. painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.
17 p:nä näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin lähestyessä.