Huhtikuun 18 p. koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.
Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä, kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt. Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien alla ratsastaessaan.
Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa. Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.
Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa hanhia uiskenteli suurissa joukoin.
Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.
Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden
puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.
Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.
Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi; vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.
Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.
19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä yhdeksi järveksi.
Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.
Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana, käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.