Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi" (korkeaksi hiekaksi).
Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu vähän matkaa taaksepäin.
Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden, joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan. Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se oli, majesteetillinen maisema.
Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei taaksepäin!
Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä eläimille.
Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy polveen.
Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa, hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.
Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.
Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy pahoin, jos meitä etemmä seuraa.
Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle hengen.