Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet, nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän laitumen olevan.
Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.
7.
KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.
Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä kulkupaikkoja.
Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme vaikean paikan.
Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä, helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas vilvoittaa ruumista tuulessa.
Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana. Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia vuoren selkiä.
Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin, missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle, käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.
Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas. Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa. Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.