Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin. Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn. Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.
Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa. Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.
Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä. Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan. Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti, että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.
Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!
Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin
Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia
säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.
Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.
Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka. Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme kidutti meitä.
Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.
Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.
Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan kuului.
Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat 30 ja 35 m.