"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän Khotan-darjan läheisyyttä — eihän se omiksi iloikseen olisi uskaltautunut näin kauvas aavikolle.
Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli täytetty heinillä ja olilla.
Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?
Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon valoisammaksi.
Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.
Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa, sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.
Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän täytyi päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.
Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja elämän keväästä."
Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko, riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!
Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.