Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti keltaisen hiekan kirpeä heijastus.
Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.
Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään: molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä noutamaan.
Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain 10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.
Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla. Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.
Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa, sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä kanssa.
Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.
Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään saadakseni paremmin tilaa.
Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4° lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi ja virkistäväksi.
Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut otsansa sitä vastaan.