Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa. Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet ymmärtämään, että siellä oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja pettyneenä.
Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi, levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun keskipisteenä!
Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä harjalla, mihin 15:s leiri "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta puolin ympäröi tukalat paikat.
Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!
Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.
Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko huomiomme puoleensa.
Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä, levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.
Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu, luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, ett'emme kuolisi.
Huhtikuun 28 p. heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten toisiaan huimassa tanssissa.
Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.