Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen. Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin inhoen pullon eräälle särkälle.
Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?
Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti. Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut ollenkaan.
Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös, pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.
Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt. Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko ajan haastanut vedestä.
Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.
Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.
Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei ottanut noustakseen.
Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.
Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan, mutta kuormat purettiin pois.