Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.
Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5 km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.
Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella käännähtämään. Vain nyt — en ennen enkä myöhemmin — minä epäilin tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.
Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.
Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka katkerata olikaan herätä todellisuuteen!
Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia! Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!
Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri. Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä vedin huopapeitteen ylleni.
Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en tahtonut kuolla.
Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea, ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin, kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.
Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään; molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan haastoivat puuta heinää.