Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.
Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti nyyhkyttäen hän ryömi pois.
Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.
Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä. Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas. Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos joimme sen veren.
Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki luuhun.
Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava haju löyhkäsi leppärieskasta.
Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.
Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa
Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.
Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se
oli.
Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli heidät.
Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.
Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat, jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina: muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.