Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.
Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.
Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki, ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti. Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä poistuin kuolevan vierestä.
Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.
Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.
Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.
Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme. Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää taakseni kääntynyt.
Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en tahtonut kuolla aavikolle, olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen arvoa niinkuin nyt.
Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.
Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän harjaa kohti.