Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen. Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä, kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.
Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja vääntelihe kuin mato.
Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului hyvin kaukaa.
Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta, joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa. Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.
Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani, hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.
Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen paikkaansa.
Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä. Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.
Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja — enemmän koneellisesti kuin tarkoituksella — kymmenen paperossia.
Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.
Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa. Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.