Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.
Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.
Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana. Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.
9.
VETTÄ!
Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.
Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen. Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen, väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut, valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös; astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.
Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät, nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.
Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut vielä ehtinyt lämmetä.
Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi, hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui kylmänlaiselta.