Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.
Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.
Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini. "Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin mukaani, sillä siitä minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä! Sitten nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.
Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.
Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon, jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia polttavassa auringon paahteessa.
Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä kuiskimaan.
Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt liittoutuneet tuhoamaan meidät.
Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös, pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi minulle pitävänsä kaikki menetettynä.
Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut. Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen. Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä löytyvän.
Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.