Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin sitten.
Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä. "Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen taivallustamme pilkko pimeässä.
Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella. Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.
Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta; sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.
Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin kuultavasti: "Omia jälkiämme!"
Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt, kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.
Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla, silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi minua kuitenkin.
Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.
Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva. Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt meiltä pakoon!
Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme matkaa itään päin.