Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla, jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.
Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson — ja nyt!
Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia, vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien, susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.
Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista, murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti okaiset ja tiheät pensaat.
Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että olimme pelastetut.
Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien, jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan, ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa, hyväksyin minä ehdotuksen.
Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin, makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään, silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.
Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.
Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.
Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme, jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme pidin sitä vastoin kuolleina.