Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään valveilla.
Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti, ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.
Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.
En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan, tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten, missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat. Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet hukkaan.
Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä, sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.
Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.
Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun peitti kylmä yösumu.
Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla, jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!
* * * * *
Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma, mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.