En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa. Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin, jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.
Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet, kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja uusia voimia — se oli juhlahetki!
Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin aivan äärestä.
Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan kuin paikka oli ihmisen vallassa.
Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä hänelle tarpeellisen määrän vettä?
Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin, kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja kevein askelin takaisin omia jälkiäni.
Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.
Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi; sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta pysähtyä odottamaan päivän koittoa.
Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja. Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde valaisi metsän äsken aitomustat komerot.
Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.